Monilla on kaipaus yhteydestä sisäiseen hiljaisuuteen, omiin tunteisiin ja henkisyyteen.

Äkkiseltään voisi ajatella, että keho-mieli -yhteyttä tukevissa menetelmissä on kyse trendikkäistä harrastuksista. Toki trendit elävät ja kuolevat, mutta ilmiössä voi havaita myös jotakin hyvin oleellista: luonnollista tarvetta kasvaa ihmisenä. 

Monia koskettaa se, että vanhat mallit ja rakenteet eivät toimi. Ehkä omaa paikkaa työelämässä ei löydy, kuormittavaa stressiä on liikaa, yksinäisyys piinaa tai mielenterveys on kovilla.  Koronakriisin ja Ukrainan sodan myötä turvattomuuden ja toivottomuuden tunteita on kollektiivisestikin enemmän. Ikäviä uutisia maailmalta ei vaan enää kestäisi kuulla enempää.

Henkilökohtaisessa kriisissä on myös kasvun siemeniä uuteen – toki vähättelemättä selviytymiseen tarvittavia voimavaroja. 

Vaikeudet ikään kuin taputtavat meitä olalle ja kysyvät: Kuka oikeastaan olet ja mikä sinulle on oikeasti elämässä merkityksellistä? Ne kutsuvat menemään omassa sisäisessä kasvussa vielä yhden kerroksen syvemmälle, astumaan tuntemattomaan, halusimmepa sitä tai emme.

Kriiseissä tarvitsemme luotettavia rinnalla kulkijoita. Ihmisiä, jotka kuulevat, näkevät ja kohtaavat meidät hyväksyvästi. Antavat tilaa kaikille tunteillemme, jotka kaipaavat tulla pintaan. Ne voivat olla häpeällisiä ja painettuja tunteita, joita olemme joutuneet pidättämään sisällämme vuosikymmeniä, kun ketään kuuntelijaa ei ole elämässämme ollut. 

Puhuminen vaikeista asioista ei aina riitä. Siksi moni kaipaa kohtaamista myös kehollisella tasolla. 

Yhteys tuntevaan kehoon on monilla meistä ns. poikki tai ohut. Olemme oppineet elämään “päissämme” eli ajattelemaan ja analysoimaan. Stressaantuneina ajatukset pyörivät kehää eikä luovuudelle ole tilaa. Tällaisessa jumiutuneissa tilanteissa kaipaus johonkin syvempään itsessä on luonnollinen tarve.

Keho kertoo kaiken aikaa tunteistamme ja tarpeistamme, konkreettisesti ja yksinkertaisesti. Tunteet tuntuvat kehossa. Jos emme voi syystä tai toisesta ilmaista herännyttä tunnetta, on kehon säilöttävä tämä toimintavalmius lihasjännityksiin. Keho voi myös kaivata kosketetuksi tulemista, kohtaamista, jotta vaikkapa turvan ja hyvän olon tunne voisi palautua.

Kyky aistia ja tuntea kehittyy meille jo sikiöaikana, kun taas ajattelu vasta kielen kehittymisen myötä. Siksi keho voi myös oireilla hyvin hämmentävillä tavoilla, sillä kehon ja hermoston muistissa on kokemuksia sikiöajasta alkaen. Tämän hetken ahdistus tai toimimaton vuorovaikutus jonkun tärkeän ihmisen kanssa voi muistuttaa jotakin nuoruudestamme tai lapsuudestamme. Kehon viestien ottaminen mukaan terapiaan on erityisen tärkeää, kun juuret pahaan oloomme ovat varhaisessa vuorovaikutuksessa, jota ei voi kunnolla tavoittaa sanoilla.

Tarvitsemme turvallista, kohtaavaa vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa oppiaksemme olemaan turvassa omassa kotona kehossa.

Pikkuhiljaa, turvallisen ohjauksen ja vuorovaikutuksen kautta kyky kuunnella ja aistia oman kehon viestejä vahvistuu. Kotona kehossa oleminen muuttuu turvallisemmaksi. Tällöin kehon viesteistä tulee arjen luonnollinen voimavara, jonka kautta voi oppia pitämään huolta omasta itsestä: kehosta, mielestä ja henkisyydestä. Samalla kyse on myös avautumisesta: elämän kolhut ja ilot saavat tuntua, tunteet saavat tulla ja mennä eikä ikäviin oloihin enää tarvitse jumittua liiallisesti.

Toki vanhat vaikeissa tilanteissa syntyneet selviytymismallit ovat jäljellä, mutta rinnalle on rakentunut uusia vaihtoehtoja. Avoimuus ja kyky kokea yhteyttä ja rakkautta myös toisiin ihmisiin kasvaa. Elämässä voi olla värejä, virtaa eikä oma sisin ja sydän ole lukittuna panssarien takana.

Kehon, mielen ja henkisyyden ykseys on ollut kulttuurillisesti kauan kadoksissa. 

Arkeologisten tutkimusten mukaan muinaisissa shamanistisissa kulttuureissa ykseys kuitenkin on ollut todellisuuden kantava voima: elämä nähtiin pyhänä, kunnioitettavana ja vaalittavana yhtenä kokonaisuutena. Maskuliinisuus ja feminiinisyys koettiin toisiaan täydentävässä kumppanuussuhteessa. 

Kirjailija, uskonnontutkija ja mystisten perinteiden opettajan Andrew Harveyn mukaan erillisyyden aikakausi sai alkunsa noin 900 eKr. Tällöin käsitys elämästä muuttui: jumaluus irrotettiin fyysisyydestä, feminiinisyyttä alettiin alistaa ja samalla riistosuhde luontoa kohtaan sai alkunsa. Keho, mieli ja henkisyys alettiin nähdä toisistaan erillisinä.

Kehoyhteys avaa luovuutta, jota maailma kipeästi tarvitsee.

Harvey esittää, että tarvitsemme sekä yksilöinä että yhteisönä kehon, mielen ja henkisyyden yhtenäistämistä ja toimivan vuoropuhelun kehittämistä. Harveyn näkemys on, että kokiessaan ykseyden itsessään ihminen kykenee luomaan yhteistyötä kilpailun ja vastakkainasettelujen sijaan sekä toimimaan eheästi: luovasti eikä pelosta käsin. Näkemys voi kuulostaa hullulta, jos on oppinut ulkoistamaan jumalan ja henkisyyden jonnekin etäälle, luottamaan älyllisyyteen ja ajatteluun sekä pitämään kehoa muokkausta ja kontrollia tarvitsevana robottina.

Pohjimmiltaan ”kotona kehossa” oleminen ei siis ole trendilajien harrastamista, vaan se on kasvua omaan moninaiseen potentiaaliin ihmisenä. Keho on ainoa varma asia – oma koti – mikä meillä on koko fyysisen elämän ajan. Kehotietoisuus on kehitettävissä oleva elämäntapa, suhde elämään, toisiin ihmisiin ja erityisesti itseemme. Se on elossa oloa aistillisena, luovana ja eheyttä ympärilleen luovana ihmisenä.

-Riitta Saarikko, 24.11.2023

• Haluaisitko vahvistaa omaa keho-mieliyhteyttäsi? Tutustu Kotona kehossa -valmennukseen ja valmentajakoulutukseen. Lue lisää…