Vieraskynä
Minulla on ollut mahdollisuus seurata etäämmältä Psykomotorisen Pesso-Boyden -terapian (PBSP) tuloa Suomeen. Olen ollut vaikuttunut sen toimivuudesta ihmisen kasvun vahvistamisessa. Hämmästyttävää on, miten avoin keho-mieli -kokonaisuutemme on vastaanottamaan uusia kokemuksia, jotka korjaavat varhaisissa kasvun vaiheissa tapahtuneita puutteita.
Yksi keskeinen tavoite menetelmässä on tunnistaa omia potentiaaleja ja toteuttaa niitä elämässään.
Tämä vie ajatukseni vanhenevien ihmisten potentiaaleihin. Elämän aikana kouliintuneet tiedot, taidot ja kokemukset olisivat arvokasta antia nuoremmille polville. Jostakin syystä olemme kadottaneet kulttuurissamme tämän arvon. Se on johtanut ikäihmisten syrjäytymiseen ja heidän elämänkokemuksensa arvon katoamiseen.
Onneksi meillä on esikuvallisia vanhempia vaikuttajanaisia ja -miehiä, jotka antavat näkemystään ja kokemustaan ja viestittävät nuorempia tukevaa asennetta. Mutta laajasti ottaen tämä ikään liittyvä tehtävä on kadonnut vanhemmilta ihmisiltä itseltään, eivätkä nuoremmat osaa sitä enää edes odottaa.
Vanhenemiseen liittyy vahvistuva tietoisuus elämän rajallisuudesta.
Nykyaikaa luonnehtii monenlainen rajojen tunnistamattomuus. Se tulee esille yleisesti uupumus- ja ylikuormittumisoireina. Se tulee esille myös globaalisti heikkona ymmärryksenä – tai ehkä enemmänkin heikkona kykynä – ottaa huomioon luonnon kestävyyden rajoja.
Psykomotorisessa Pesso Boyden -terapiassa minua on kiinnostanut rajojen vahva merkitys ihmisen kasvun aikana. Samalla omaan ikääntymiseeni liittyen olen kiinnostunut tämän elämänvaiheen erityisestä tehtävästä.
Mielessäni liikkuu kysymys: Onko tässä rajattomien mahdollisuuksien maailmassa vaikeaa hyväksyä kuoleman tuomaa rajaa?
Onko niin, että vanhemmat ihmiset hankalasti muistuttavat omalla olemuksellaan kuoleman väistämättömästä rajasta? Kadotammeko samalla potentiaalit, joita he voisivat antaa yhteiseen elämäämme?
- Marjatta Grahn 21.5.2021, Maria Akatemian seniorikouluttaja
Tutustu syksyllä 2021 alkavaan ryhmään Vanhat vaikuttajat